Hyvää itsestäänselvää huomenta
Aamulla heräsin jälleen samaan ajatukseen, jota olen tänä kesänä pyöritellyt useasti: on suuri paradoksi, että heräämme uuteen aamuun rutiinilla. Kello soi 6.20, torkutan, nousen, pesen hampaat, puen päälle, ja vieläpä lähes aina samassa järjestyksessä. Kyllä, se kuulostaa ja tuntuu rutiinille, nuo toimet toistuvat arkena lukemattomat kerrat, ja niin monta aamua menee ohi ilman, että edes huomioin jonkin hyvin tärkeän läsnäolon: elämän läsnäolon.
Havahduin: mieleni on luonut tuosta tapahtumasta yksinkertaisesti toistuvan säännön ja vetänyt automaattisen johtopäätöksen tästä kaikesta alati jatkuvana, uudelleen toistuvana ja harmaana massana. Kauhistuin. Olin kirjaimellisesti herännyt ja saanut itseni kiinni ajattelutavasta, joka oli kuin varkain ankeuttanut tapahtuman, joka vetää vertoja ihmeelle. Niin että heräämisestä oli sitten tullut minulle itsestäänselvyys? Pikku juttu, tätähän tämä aina on....jarrutin ajatuksissani siihen paikkaan.
Nousin sängynkulmalta ja kiinnitin huomiota askeliin ja toimintoihin, jotka olin tätä ennen suorittanut puolittain heränneessä tilassa. Mieleni teki kuuliaisesti työtä, se alkoi yhdistellä viime viikolla lukemaani katkelmaa kirjasta tähän uuteen löytöön - hetkinen, minähän olin juuri lukenut Mike Dooleyn kirjaa, jossa ihmetellään samoja rutiineiksi muuttuneita elämän mysteerejä. Tekstiä lukiessani olin nyökytellyt päätä ja tehnyt mentaalisen totta on -merkinnän tämän ajatuksen kohdalla, mutta nyt tämä kaikki nivoutui yhteen. Voitelin leivät, pakkasin eväät ja heilautin repun selkään tietoisena siitä, että kyllä tämä kaikki toistuu, mutta itsestäänselvyytenä en haluaisi enää pitää yhtäkään aamua. Sehän vaatisi vain totutun ajatelmapolun tunnistamista ja napakkaa tomun ravistelua.
Ajatusten rajattomat mahdollisuudet ovat kiinnostavia, samoin kuin ajatusten rajalliset mahdollisuudet, tietenkin, ovathan ne saman olemuksen kaksi puolta. Itsestäänselvistä elämän mysteereistä oli kovaa vauhtia tulossa ajatelmieni fokus. Nyt kun olin tunnistanut yhden tällaisen lukemattomia kertoja veräjästä luiskahtaneen kulkijan, tahdoin jatkaa ja tunnistaa niitä lisää.
Mitä muuta päästin liukumaan käsistäni yhtä helposti kuin heräämisen lahjan, uuden aamun nousun, joka oikeastaan tarkoitti elämän lahjaa, uusia mahdollisuuksia, seikkailua? Paljonkin.
Milloin olin luopunut ajattelemasta elämää seikkailuna? Miksi velvollisuudet olivat vallanneet mieleni kuin kuriton vieraslaji? Havahduin töissäkin keskustelemaan tästä kolossaalisesta ristiriidasta tietoisuudessani. Hyvä, ajattelin. Nyt saisin ajatukseni jatkumon poikki eikä herääminen olisi enää yhtä helposti ohitettava tapahtuma vaan jotakin merkityksellisempää. Ainakin yrittäisin pitää asian mielessäni. Paradoksin tiedostaminen teki siitä näkyvän ja selkeämmin käsiteltävän, se jopa alkoi naurattaa - miten ihmeessä tämä oli ollut tähän mennessä mahdollista?