Riittääkö oleminen henkiseen kasvuun?
Kun tarjolla on niin monia mahdollisuuksia etsiä henkisyyttä ja avata sisäistä kasvua yhä uusille tutkimattomille poluille, riittääkö oleminen henkiseen kasvuun? Riittääkö, että elää arkea eteenpäin päivä kerrallaan sen suuremmin ajattelematta tai avaamatta symboleja, opetuksia tai olematta yhteydessä henkimaailmaan, auttajiin, korkeimpaan totuuteen?
Tämä ajatus alkoi tehdä itseään tutuksi minulle syksyn viimeisinä hetkinä. Se oli aluksi avoin kysymys, kutsu tutustua johonkin uuteen, ja ymmärsin olla vastaanottavainen tämän uuden energian edessä. Kerrankin, ajattelin. Huomasin sen läsnäolon pienistä asioista. Tällä kertaa se ei tullut kutsumatta sisään vaan teki itseään tutuksi ajatus ajatukselta. Mutta ymmärsin, ettei tämä ollutkaan sellainen kysymys, johon vastataan "ei kiitos".
En usko kaiken elämässä olevan ennalta määrättyä. Silti olen huomannut, että kun tietty energia alkaa yhä uudestaan ja uudestaan lähestyä minua, ja tunnen tietyn aikajakson alkavan, tiedän että olen vastaanottanut haasteen joltakin minua suuremmalta ohjaukselta. On aika antaa vuorovetten pyyhkäistä ylitseni.
Se mihin olin ennen voinut luottaa ja nojata, yhteyteni henkimaailmaan ja herkkyyteni energioita kohtaan, himmenivät aluksi ja sammuivat lopulta kuin hiipuva kynttilä. Enkä voinut tehdä mitään, en voinut kapinoida. Tässä olen, ajattelin. Olin tottunut nopeatempoiseen yhteyteen, joka tarjosi inspiraatiota sopivin väliajoin. Aavistin, että minua odotti ajanjakso, joka olisi jotain aivan muuta kuin mihin olin tottunut. Tunsin pintajännitteen, joka piti kaikkea hetken koossa ja liikkumattomana. Riittäisikö tämä henkiseen kasvuun? Ensimmäistä kertaa en osannut sanoa.
***